SISÄÄN VANGITTUJEN KUPLIEN TÄYTYY POKSAHTAA

Kirjoittanut Jenny Schiltz (www.jennyschiltz.com)
6.6.2023
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Haluan jakaa kanssasi, mitä lähetin hiljattain aurapuhdistuksen jäsenille. Aika moni vastasi, että tämä informaatio olisi mahtavaa blogata ja jakaa laajasti.

En voi uskoa, että on jo kesäkuu. Toukokuu oli kuukausi, joka sai pyörälle päästään käydessäni Itärannikolla katsomassa äitiäni, joka oli erittäin sairas. Äitini kuoli 19.5., ja pidimme hänelle muistotilaisuuden 30.5.

Äidilläni oli ollut dementia muutaman vuoden, mutta hän pystyi edelleen asumaan kotona, aviomiehensä huolehtimana. Seuraavana päivänä, kun olin lähtenyt maaliskuussa Cozumeliin, hän ei pystynyt nousemaan ylös kaaduttuaan. Soitettiin hätänumeroon, ja sairaalassa määriteltiin, että hänellä oli virtsatieinfektio. Hänelle annettiin antibiootteja suoneen, mutta tilanne oli, kuin olisi käännetty katkaisimesta. Kun infektio oli alkanut, hän ei pystynyt enää kävelemään tai pitämään itseään pystyssä. Hänet lähetettiin kuntoutukseen, sitten takaisin sairaalaan pari kertaa, kunnes lopulta päätettiin, että hänen lähettämisensä saattohoitokotiin oli paras vaihtoehto. Hän kuoli kuukauden päästä.

Hänen todellinen siirtymämatkansa alkoi kuitenkin jo vuoden alussa.

Tämän vuoden tammikuusta alkaen näin äitini kasvot, kun tein matkoja ja itseni parantamistyötä. Kuitenkaan se ei ollut sama äiti, jonka olin nähnyt koko elämäni ajan. Tämä äiti hehkui. Hänessä oli uskomatonta valoa ja viisautta silmissään. Se oli äitini korkeampi itse, ja hän oli kaunis.

Hän kertoi minulle, mitä perhelinjani sisälsi ja että sitä puhdistettiin. Äitini tehtävä oli saattaa loppuun tuo projekti, mutta sisareni, vanhin tyttäreni, tyttärentyttäreni ja minä olimme myös suostuneet auttamaan tuossa esi-isälinjan puhdistuksessa. Ei ollut mikään yllätys, että ristiluussani alkoi olla kipua ja jäykkyyttä. Tiesin, että siellä oli loukkuun jäänyttä energiaa, vääristymiä ja traumaa, joka tarvitsi puhdistaa koko linjasta. Tämä ymmärrys oli jumalaisesti ajoitettu Cozumelin matkani ja jumalaisen feminiinisyyden kollektiivisen parantamisen kanssa.

Yhtenä aamuna tyttärentyttäreni korkein aspekti tuli sisään. Hän pyysi minua selittämään tyttärelleni sen energeettisen veron, jota tunnettiin/maksettiin kehoissamme. Selitettiin, että äitini keho kuihtui odotettua nopeammin, ja me kaikki tehostimme toimintaa siinä toivossa, että työ saataisiin valmiiksi.

Otin yhteyttä tyttäreeni, joka sanoi, että hänellä oli ollut lantiopohjan ongelmia ja tyttärentyttäreni sanoi, että hänen selkäänsä sattui. Kumpikin oli energeettisesti pakahtunut ja uupunut. 3-vuotiaan tapa käsitellä tämä oli raivokohtaukset ja järjetön käyttäytyminen. Sen ymmärtäminen, mitä tapahtui, salli suuremman huolettomuuden sekä armon äidin ja tyttären välillä.

Kerron tämän, koska hyvin monet tekevät nyt siirtymän, ja monia muita pyydetään sielutasolla auttamaan, ottamalla suuremman kuorman esi-isiälinjojen ja DNA:n puhdistamisesta. Se voi olla hyvin uuvuttavaa, erityisesti tämän monumentaalisen muutoksen aikana.

Olemme kaikki suuressa siirtymässä. Jotkut kokevat tämän jättämällä kehon kokonaan. Jotkut kokevat niiden aspektien kuoleman, jotka ovat kyvyttömiä siirtymään eteenpäin lisääntyvässä valossa. Jotkut kokevat tämän siirtymän synnyttämällä uusia aspekteja itsestään. Epäilemättä ei ole ainuttakaan olentoa, jota tämän suuri siirtymävaihe ei kosketa.

Se on paljon, ja jokainen paikka jossa meillä on vastustusta, itsepäisyyttä tai odotuksia, on alue, joka kiukuttelee. Tätä voi olla olemuksemme fyysisellä, mentaali-, tunne- ja myös henkitasolla.

Sisään tulevat energiat ovat poikkeuksellisia. Ne työntävät meidät äärirajoillemme, ja kun se tapahtuu, huomamme, että kykymme sisältää valoa, läsnäoloa ja Kristustietoisuutta kasvaa eksponentiaalisesti. Henki on näyttänyt minulle, että kentässä on valtavaa kiihtymystä/levottomuutta. Se törmää ihmisiin ja laukaisee sen, mikä on piilossa.

Oletko koskaan täyttänyt pulloa ja sinun on täytynyt kopauttaa sen kylkiä ja pohjaa saadaksesi vangiksi jääneen ilmakuplan ulos? Sitä tapahtuu meille nyt – meitä kopautetaan, kiihotetaan ja tunteemme laukaistaan niin, että se ravistelee meitä, vapauttaen vangitut kuplat, jotka sisältävät jumiutuneita tunteita, traumoja ja kätkettyjä muistoja.

Tämä prosessi voi tuntua julmalta ja intensiiviseltä, kuitenkin se on upea tilaisuus sallia tuon kuplan tulla kokonaan pintaan, poksahtaa ja hävitä. Joskus tuo poksahtaminen aiheuttaa roiskeen, kohtauksen. Joinain hetkinä sille ei voi kuitenkaan mitään, eikä sitä pitäisi estää.

Äitini kuolema oli erittäin vaikea. Noin kaksi viikkoa ennen sitä hänen korkein aspektinsa tuli taas sisään ja pyysi, että auttaisin katkaisemaan äitini kvanttiköydet/siteet päivittäin. Hän sitoi niitä ympärilleen ja joissain tapauksissa kulutti energeettisesti rakkaita ihmisiä yrityksenään pysyä kehossa. Hänen ihmisaspektinsa olivat kauhuissaan. Hän oli vihainen, että hän oli kuolemassa. Hän sinnitteli päiviä pidempään, kuin saattokoti oli olettanut. Työskentelin fyysisellä tasolla helpottaen hänen pelkojaan ja astraalitasolla valmentaen häntä prosessin läpi. En ollut varma, auttoiko mikään, mitä tein, mutta yritin kuitenkin.

Kun hän lopulta kuoli, en kokenut sitä iloa, jonka voi tuntea, kun toinen puoli avautuu ja ottaa vastaan. Se ei tuntunut olevan täynnä valoa. Tämä oli ja on erittäin vaikea käsitellä. Henki jakoi, että hän oli eräänlaisella alokasleirillä, intensiivisessä sielun pimeässä yössä ja elämäntarkastelussa. Elämässä oli monia alueita, joilla hän vältti vastuuta ja tilivelvollisuutta.

Selitettiin, että dementia on välitila. Se sallii sielujen työstää itseään, käydä läpi elämäntarkastelun ja auttaa itseään ja muita kvanttitasolla, ja samaan aikaan on fyysinen muoto, johon ankkuroidaan tuo parannus. Tätä työtä ei kuitenkaan pakoteta. Äidilläni oli tilaisuus tehdä tätä työtä, mutta hän valitsi toisin. Kuollessaan hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin käydä läpi tuo sonta, ennen kuin hän voisi tehdä siirtymän.

Kuitenkin vielä kuolemansa jälkeenkin hän halusi vastustaa. Hän kävi minun ja muiden fyysisten perheenjäsenten luona, totaalisen raivoissaan siitä, ettei enempää tehty pitämään hänen kehonsa hengissä. Hän tunsi, että annoimme hänen kuolla. Voit kuvitella, miten järkyttävää on kokea tämä, silloin kun on täynnä surua ja menetystä.

Meille on aina opetettu, että kun joku kuolee, hän menee valoon. Se ei ollut totta tässä kokemuksessa. Puhuin myös muiden kanssa, jotka jakoivat kokemuksensa jonkun kuolemasta ja siitä, ettei kokemus ollut täynnä valoa, vaan pimeyttä ja epätoivoa. Olin huolissani, että hän jäisi maasidonnaiseksi, mutta hänen korkein aspektinsa vakuutti minulle, että hän kyllä siirtyisi – hänen täytyi vain ensin vaahdota ja raivota, ennen kuin kävisi edessä olevaan työhön käsiksi. Olin luonut myös valon Reiki-sillan auttamaan häntä, sitten kun tuo siirtymäaika tulisi.

Hänen kokemuksensa ymmärtäminen on antanut minulle uskomatonta motivaatiota tehdä sisäinen työni ja kulkea sielupolkuani. Voin joko tehdä sen ollessani kehossa ja ankkuroida tuon työn, tai voin katsoa itseäni, sitten kun on liian myöhäistä ja minut vedetään sitten uuteen kehoon. Tämä kokemus on saanut minut tarkastelemaan, missä minulla on vastustusta tai missä kohtaa minulla on häiriötekijöitä sen sijaan, että kaivaudun sisään.

Äidiltäni vei neljä päivää asettua ja lakata sylkemästä raivoa kuolemansa jälkeen. Sitten hän aloitti tuon vaikean haasteen katsoa elämäänsä monista perspektiiveistä ­– nähdä, mitä hän oli luonut ja hyvän tai pahan seuraamukset.

Seuraavat 11 päivää hän rämpi juttujensa läpi, ja kun tarkistin tilanteen, hän oli ikään kuin vyötäröään myöten mutakuopassa. Jokainen askel oli vaikea. Samanaikaisesti, kaikki jotka olivat suostuneet auttamaan (minä, sisareni, tyttäreni ja hänen tyttärensä), kokivat valtavaa ristiluu- ja alaselkäkipua. Minulla oli hetkiä, jolloin lapsuusmuistoja nousi, ja tiesin, että hän käsitteli noita asioita elämäntarkastelussaan. Hänen prosessinsa auttoi paljastamaan minussa kuplia, jotka täytyi poksauttaa.

Muistotilaisuutensa aikana hän tuli istumaan viereeni. Hän kertoi minulle, että hän tekisi siirtymän pian. Kysyin, pystyikö hän saattamaan loppuun tuon esi-isäpuhdistuksen, ja hän vastasi kieltävästi. Tyttäriensä, tyttärentyttärensä ja tyttärentyttärentyttärensä laittaminen ottamaan itselleen enemmän kuormaa olisi haitallista meille kaikille. Olemalla kohtaamatta elämäänsä suoraan, hän oli kyvytön suorittamaan omaa osaansa projektin johtajana. Hän kertoi minulle, että hän tulee takaisin saattamaan projektinsa loppuun. Kysyin, oliko hän edelleen vihainen meille, ja hän sanoi ei. Hän ei vain halunnut kohdata itseään ja oli rakentanut elämän, jossa hänen ei tarvinnut koskaan kohdata itseään, traumojaan, tuskaansa ja varjoaan.

Se oli paras keskustelu, joka minulla oli hänen kanssaan pariin vuoteen. Kun dementia otti vallan, menetin äitini hitaasti, mutta varmasti. Menetys jota tunsin tuolla hetkellä, oli hämmästyttävää. Voi, miten olen kaivannut häntä.

Äitini muistotilaisuuden jälkeisenä päivänä, alaselkäni, oikea SI-nivel ja jänne, joka menee oikeaa jalkaa alas, tulivat hulluksi. Ne alkoivat kiristyä, kouristuen aina piinalliseksi kivuksi saakka. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun ratsastaa noilla kipuaalloilla, eikä minulla ollut hituakaan armollisuutta, kun se alkoi. Olen itkenyt, huutanut, kironnut ja melkein menettänyt tajuntani. Koko ajan käskien itseäni, että lakkaan olemasta draamakuningatar.

Tämä on massiivisen kuplan poksahtaminen minulla. Lonkat ovat perusta, ja kummankin vanhempani menettäminen aiheuttaa ensimmäisen perustani muuttumisen. Kun tuo perusta muuttui, paljastui uskomatonta pelkoa, että jotain voisi tapahtua, voisin vammautua ja menettäisimme taas kerran kaiken (traumajäämä siitä, että rattijuoppo törmäsi minuun ja minulle tehtiin useita selkärankaleikkauksia). Tämä pelko on aiheuttanut jänteen kiristymisen. Siitä seurannut kipu näytti minulle, miten syvää tuo pelko todella oli. Se on laukaissut muistoja vuosilta, jolloin oli voimakasta hermokipua, rajoittuneisuutta, tunsin olevani taakka ja hetkellisesti menettäväni kaiken. En oivaltanut odottaneeni, että jotain pahaa tapahtuu pian.

Olen levännyt muutaman viime päivän ja antanut tälle tärkeälle jänteelle lomaa ja ollut kaikkien näiden syvien, pyörivien tunteiden kanssa. Kun isäni kuoli 23 vuotta sitten, minulla oli pieniä lapsia, vaativa työ ja paljon taloudellista stressiä. Minulla ei ollut aikaa tai kapasiteettia sallia itseni surra sitä täysin. Nyt kehoni tuntuu sanovan: lepää, sure ja anna sen kaiken tulla ulos. Tukahduttamisen, hautaamisen tai maton alle lakaisemisen aika on ohi.

Nyt on aika tuntea – tuntea syvästi ja tuntea täysin, anteeksipyytelemättä. Tähän näen lahjana sen, että olen hoivannut muutaman viime päivän lantiotani.

Henki selittää, että monilla on kehokipuja, hermotulehduksia, ja sairauksia ja vaivoja tulee uudelleen pintaan. Nämä ovat noita kuplia, jotka yrittävät tulla pintaan. Se sattuu ja on kurjaa, mutta kuitenkin hyvin kaunis tilaisuus parantua.

Olin meditoimassa 4.6. ja uskomattomana yllätyksenä äitini ja isäni tulivat luokseni. He pitivät toisiaan kädestä, ja kun kysyin, he kertoivat minulle, että kaikki on hyvin heidän välillään eikä mitään tarvitse antaa anteeksi. Sillä hetkellä tiesin, että äiti oli tehnyt siirtymän, koska hän oli ollut vielä kuoltuaan hyvin vihainen isälle.

Äiti kertoi minulle, että kaikki mitä kerroin hänelle toisesta puolesta, oli totta. Hän ei ollut enää pimeässä paikassa. Se on todella kaunista. Hän kertoi tunteneensa kaiken avun, jota olen antanut energeettisesti ja henkisesti. Kerroin olevani onnellinen hänen puolestaan – tuo sonnan läpi rämpiminen on vaikeaa, mutta hän teki sen. Koska on tehnyt siirtymän, lantioni on rentoutunut, ja uskon, että olen toipumaan päin.

Tämä on ollut uskomaton ja tuskallinen matka. Kaikki kuolemat eivät ole rauhallisia, kaikki siirtymät eivät ole helppoja. Siltä mitä lykkäämme tässä elämässä tai mitä kieltäydymme näkemästä, tunnustamasta tai parantamasta, ei lopu tarve olla nähty, kuultu tai parannettu vain siksi, että jätämme kehon.

Olen oppinut hyvin paljon äidin siirtymän myötä.

Sydämeeni sattuu, ja sallin itseni virrata tuon surun kanssa. Huomaan tuijottavani seinää tavallista useammin ja aika tuntuu livahtavan ohi. Rakkaan ihmisen menettäminen on paljon monimutkaisempaa, miltä vaikuttaa pintapuolisesti. Kaikella mikä liittyy tuohon ihmiseen, on tilaisuus puhdistua ja tulla nostetuksi valoon, jos valitsemme niin.

Kun hyvin monia tekee siirtymän tällä hetkellä, meidän täytyy antaa toisillemme tilaa ja armoa. Suru varjostaa mielen, se laittaa meidät ajattomuuden tilaan ja jokapäiväinen elämä voi olla musertavaa. Minulla on ystävä, joka pyörittää surun nettitukiryhmää, www.grieving.com. Suosittelen yhdistymään muihin, jos kamppailet surun kanssa ja tunnet olevasi yksin. Kun olet syvällä surussa, ei ole mitään normaalia. Kuitenkin maailma jatkaa pyörimistään, ikään kuin pitäisi olla.

Ei ole yllätys, että kesäkuun numerologia on 4. Nelosessa on kyse perustasta. Kesäluun energia pyytää meitä arvioimaan uudelleen perustamme. Tämä ovat uskomuksemme, ohjelmointimme, terveytemme ja se, mitä meidän tarvitsee tehdä seuraavia askeliamme varten. Joskus perustassamme on vangittuna kuplia, jotka täytyy päästää ulos, ja sitten kun nuo kuplat ovat poksahtaneet, perustamme on vielä vahvempi.

Lähetän teille kaikille paljon rakkautta ja sinnikkyyttä jatkaa kaivautumista varjoihinne ja rämpimistä sontanne läpi, askel kerrallaan. Jokainen asia jonka kohtaamme, luo tilaa enemmälle ilolle ja korkeimmalle aspektillemme.

Jenny

———–

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin – kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien ”suodatintesi” läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja – suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.